Thap. Ipod tipahti matolle. Nostan sen arkisesti, mutta hämmästyn. Näyttö on sirpaleina. Onneksi toimii vielä. Aluksi ajattelin, että voikohan näytön vaihtaa, mutta sitten tajusin, että on oikeastaan hyvä, että nämä säröt ovat tässä. Koko ajan muistuttamassa siitä, miten kaikki se materia, mikä nyt tuntuu tärkeältä, ennemmin tai myöhemmin katoaa. Maailmankaikkeus, linnunrata, aurinkokunta, ne ja niiden toiminta eivät anna vittuakaan minun soittimeni rikkoutumisesta. Kuinka helpottavaa.
"It's like my brain is relapsing, but I just don't know how to starve anymore." Erâs anorektikko sanoi näin, ja minusta tuntuu samalta. Haluan viillellä. Mitä pahaa siinä on? Miksi minun pitäisi lopettaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti