Tuonen viita, rauhan viita

Tänään iltalenkillä menin sellaista reittiä, jossa on joku sata metriä metsäpolkua teiden välillä. Sitten mulle tuli sellanen olo, et on ihan pakko päästä pimeeseen metsään. No mä en sitte kääntynytkään meidän kotitielle vaan jatkoin eteenpäin mennäkseni metsäpolulle joka sitten tekee reilun kilsan lenkin ja palaa kotitielle. Oli tosi sumusta ja pimeetä. Mulla alko soida päässä sibeliuksen sydämeni laulu. "Tuonen viita... Rauhan viita, kaukana on vaino, riita..." Näytti aivan kuin kallion laella olisi vilahtanut ihminen. Iso mies. Ajattelin että pyh, tunnen tän metsän niin hyvin ettei mitään satu kunhan en ala panikoida. Mutta mä aloin jo. "Tästä me mentiin I:n ja S:n ja H:n kanssa..." Hämärä alkoi laskeutua nopeammin ja kun pääsin pois pahimmasta ryteiköstä aloin juosta polkua. Metsä oli märkä sateen jäljiltä ja kengät kostuivat vaikka hyppelinkin lätäköiden yli. "Tästä mentiin I:n kanssa ja tässä S söi mustikoita, tässä..." ja kyykistyin puskan viereen hetkeksi. Vierestäni kuului askelia kun liikuin. Pyh, varvut vain kahisee. Pelotti. Olin melkein tiellä, mutta sitten tulikin se metsän pelottavin kohta. Pimeä painauma, jonne laskeudutaan jyrkkää, liukasta ja mutkittelevaa rinnettä kosteikolle. Laskeuduin peloissani alas. "Tässä maistoin I:n kanssa sientä..." Itketti ja pam, siinä se oli, mielikuvitukseni. I:n haamu seisoi takanani kuolleena ruhona. Kavahdin, ja se oli edessäni. Kosteikolla makasi puolikuollut hirvi lätäkössä katsoen minuun. "Tuonen lehto, rauhan lehto... Siellä hieno hietakehto... Sinnepä lapseni saatan." Isi kantoi itkien minua kuolleena sumuisessa metsän yössä. Rakastan isiä niin järjettömästi, että tuo näky iski suoraan tajuntaan ja siitä läpi. I. Hirvi. Isi. Hyppäsin niin lujaa kosteikon yli kastellen housut ja kengät, ja kun tielle oli enää oja jonka yli piti hypätä tuntui kuin kuoleman käsi olisi hiponut selkääni, ja silloin päässäni huusi. "Et muuten saata!" Ja verisellä raivolla hyppäsin tielle ja kaaduin asvaltille. Askelet vieressä jatkuivat. Lauloin koko loppumatkan kotiin ja hyppäsin ovesta sisään ja lukitain sen ennen kuin kuolema ehti sisään. Jeesus tulee lukitunkin oven läpi.

"Enkeli taluttaa tiellä kulkevaa
Enkeli lohduttaa tiellä kaatuvaa
Suojassa enkelin saan vaeltaa
Suojassa enkelin saan nukahtaa.
Enkeli viestin tuo: Jeesus rakastaa
Enkelin sanomaa muille kertokaa
Suojassa enkelin saan vaeltaa
Suojassa enkelin saan nukahtaa."

Soittotunnit: get lost and die

Koulun jälkeen menin N:n kanssa kirjastoon ja sit sen ja yhen toisen tytön (mun ex-ihastuksen) kanssa markettiin ostamaan evästä. Ostin zerokokiksen, N suklaata jota söin kolme palaa. Ja sitten äiti soittaa.

"Olisit lähettänyt sen viestin aiemmin! Nyt joudun lähteen ruuhkassa ajaak keskustaan (2km) tuomaan sun harmonikkaa musaopistolle ja ruoanlaitto ja kaikki jäi kesken ja tää on viimenen kerta ikinä kun teet näin, et ollut edes kertonut että soittotunti oli jo tänään (ai en vai?) etkä ollut laittanut nuotteja ja" "Anteeksi. Joo, anteeksi. Sanoinhan, varmaan kolmesti -joo anteeksi- ja luulin et, okei sorisorisori oon pahoillani anteeksii."

Äiti meni sit moläyttämään et "Hortensialla on konsertti viikonloppuna! Se soittaa sielä sen Bachin ja Nocturnen!" ja "Hymyilepä nyt, Hortensia, ja tervehdi Maijaa ja opettajaa Hortensia etten joudu häpeämään. Röyhkeää käytöstä, keski-euroopassa luultaisiin ettet ole käynyt kouluja ja olet joku laitapuolen romani...!" Äiti vetää aina ton keskieurooppakortin, kun nipottaa mun käytöksestä.
Joten se mun opettaja halusi kuulla ne kipaleet vielä ja pyysi jopa toisen opettajan paikalle, joka halusi soittaa sen mulle levyltä. Menin sit vähä vastahakosesti sen luokkaan sillä tiesin mitä oli luvassa. "Jossain täällä se vinyyli oli... Odotas hetki... Jaaha, ahaa, ahaa... Tässähän se, mutta kone ei toimi... Mumm... Omm, nyttt... Aha! Kuuntelepa!" Ja se ukko siinä levyllä ei osannu laulaa vaan se puhu (!), ja mun kurkkua alko kuristaa silkasta inhosta. Mun soitonopelle, eikä varsinkaan sille toiselle, kuulu pätkääkään se, miten mä laulan sen. Ne ei ymmärrä laulusta mitään ja mua alko ihan itkettään harmista. Ope on aina ennen ollu nii huomaavainen.

Sit kotona piirsin, ja kuuntelin musiikkia. Vittu.

"How many times has you told me you love her?
As many times as i wanted to tell you the truth.
I lived through you, you saw through me.
When will this hole in my heart be mended?

Oo, still for me is only you...
Your secret admirer... Who could it be?
How can you be so blind that you can't see right through me?"

Toi evanescencen Solitude kuvaa niin täydellisesti mun suhdetta I:hin. Mä itkin niin että kuviksenprojekti kastu. En ole ollut edes lenkillä sitten maanantain. Hävettää.

Päivän kulkua

Tänään oli sitte seiskojen ryhmäytymispäivä=mentiin nuokkarille ja leikittiin kaikkea. Mua vähän harmitti, koska meidän luokan entinen ope on tullut takas viereiselle ala-asteelle ja kaikki oli menny moikkaan sitä yhtaikaa ja mä kaitesen seiskoi. (Ai niin: äikän ja enkun opet vaihtu ja mua ärsyttää, ne oli niin ihania ja äikänope jopa tiesi mun viiltelystä ja molemmat oli mulle niin hyviä... Forever in my memories.) Ihan kivaa porukkaa ne kyl on, kävi ilmi et niitä onkin vaan 13 ja ne on ollu yhes 2-vuotiaasta asti. Nice... Palatessa nuokkarilta kaikki katos jonnekki ja mä jäin taiderakennuksen aulaan kun L:lla oli sielä kuvista ja mä olin ihan hukas, oli eka tunti ilmasuu joten ei hajuikasn luokasta. Söin pikasesti sit ruokalassa vaa salaattia ja omenaa ja löysin sit toiselle ilmasutunnille. Tapasin tukareita ja mun olis kuulemma pitäny olla koko loppupäivä sen luokan kaa. Söin koulun jälkeen N:n kanssa nuudeleita ja banaania. Noms.

T huomas tänään pari naarmua (en oikeasti saa nykyään enää mitään aikaseks vaik haluisin ja sekös vituttaa) mun sormissa. "Ooksä taas viiltäny sun sormee?" "En." (=kyllä) "Miks siin sitte on jäljet?" N nappas mua kädestä ja yritti kattoo, se vihaa sitä et viiltelen, mut mä riuhtasin käden pois. "Ne on vanhoja" (=tein ne eilen illalla ja huomaisit sen jos näkisit ne), sanoin pokkana ja se usko.

Kaaduin N:n pyorällä suoraan nokkosiin ja kuorossa saatiin jäätelöä sillä kova treenikausi tulossa ja kotona sorruin suklaavohveleihin. Kotona äiti kehu yhtä mun ompelua:)

Tällästä tänään.

Tällaista

Eilen illalla oli jotenki outo fiilis. Eka kerta ikinä, kun koulun alku ei tuntunut houkuttelevalta. Siis tiesinhän mä sen, etää kavereiden näkeminen olisi kivaa, mutta jotenki ei vaan haluis. Oli jotenko tosi tunkkanen olo, silleen et ihon alta puskee jotai ja iho yrittää kääntyä sisään. No koulullahan sit tuntu ei miltään. Näin. Oon tukioppilas, joten meille sitten jaettiin ryhmät jotka tukaroi tiettyä luokkaa. Mun ryhmän 2 muuta jäsentä ei ollu sillon kun tutustuttiin ryhmiin ja paljastu, että ne on parhaita kavereita ja mä jäin sit vähän ulkopuolella. Ja millanen luokka mulle sit sattu? Suomenruotsalainen 14 hengen luokka, jotka on ollut samalla luokalla kakkosesta asti eikä tykkää muusta ku urheilusta. Täydellinen painajainen koska: 1. En halunnut miniluokkaa vaan ihan tavallisen... 2. Olisin halunnut nähä kun ne tutustuu toisiinsa. 3. En halua järkätä urheilua!

No mut kotona sit. Äiti oli nähny kun käveltiin minä, N, P ja T urheilukentälle ja mullei ollu hupparia päällä. Kotona se puhuu varmaa kymmenen minuuttia siitä miten se on niin väsynyt tähän puheenaiheeseen ja kuinka mä voin olla niin lapsellinen ja kaikilla muilla oli hupparit. Oikeasti vaan N:llä oli, T ja P oli lyhythihasilla. Ja koska mulle on konsertti tiedossa ens viikonlopuks konsertti, niin ääni ei sais mennä. Mun äidillä on sellanen tapa, et kun se neuvoo soittaisessa, se taputtaa. Käsiä yhteen, reiteen, pöytään, mihin vaan. Mua ahdistaa se tosi kovin. En tiedä miks, mutta mulle tulee vaan tosi lukittu olo. Haluis juosta samantien pois. Mä aina pyydän sitä lopettamaan, mutta se kai on vaan tapa. Ja setten kun se opetti sitä laulua- mua jännitti niin paljon, kun se on ammattilaulaja. Mulla on muutenkin tosi kova jännitys riippumatta siitä mitä esitän ja kenen edessä. Olin itku kurkussa koko ajan, mutta mä pakotin itteni sitten kuuntelemaan ja opettelemaan, haluaisin oopperalaulajaksi mutta se on kova ongelma. Todennäköisyydet päästä maailmanluokan sopraanoksi ovat häviävän, helvetin pienet. No mut sit se sano et mä puristan vatsasta. "Joo, mä puristan kun mua jännittää..." "No mut ei sun tarvi mua pelätä!" "Pelkäänpäs." Sitten se näytti niin surkeelta että mua kadutti ihan sairaasti että sanoin mitään. Sitten se halas mua ja jotain.

Viiltelystä ei oo tullut mitään sitten kevään ja mulla on siitä jotenkin tosi outo olo. Mä haluun siit eroon, mut toisaalta siitä tuli viime syksynä niin iso osa mun elämää, että tuntuu jotenkin tyhjältä ilman sitä. Että on jotain tehtävää mikä pitää tehä.

Pitäis mennä lenkille ja tehä lihaskuntoa. Kun mulla on semmonen pakkomielle. Mun ainoo veli, kymmenen vuotta vanhempi isoveli I on vahva ja harrastaa kamppailulajeja ja se on mulle tosi tosi rakas. Mä tiedän et on tosi lapsellista tuntee näin, mut kun se sai tyttöystävän musta tuntu ku se olis hylänny mut. Kun näin sen tyttöystävän S:n ekaa kertaa olin tosi katkera. Oon nähny täst jo kaks painajaista. Ekassa oli semmone iso kenttä, missä koko meijän perhe oli. Sitten syttyi sota ja valtavat scifi-tyyliset avaruusalukset alkoivat piirittää sitä areenaa ja pudotella pommeja. Ihmisiä kuoli ja ne oli paniikissa, ja I ja S seiso vierekkäin. Mä menin kysymään I:ltä voisinko halata sitä ja voisko se suojata mua, mutta se halas sen tyttöystävää ja sano että "No en mä nyt." ja mä juoksin itkien siskon syliin kun se halasi S:ää. Toisessa unessa ne oli sängyssä. S oli sivuttain ja I pani sitä takaapäin kun mä roikuin I:n selässä. Siinä unessa ei ollut mitään muuta ikävää, kuin että mä tunsin itteni niin helvetin ulkopuoliseksi ja hylätyksi. Mä kai yritän tehåä tolla urheilulla jotain vaikutusta siihen.Saavuttaa henkilöä jota ihailen.

Mutta oho, en edes esitellyt itseäni! Olen tämmöinen nuori tyttö, jolla on unelmia: oopperalaulajaksi ja vahvaksi, etenkin vahvaksi. Ristiriitaa tuo laihduttamisen halu, sillä lihasten kasvatus ja laihdutus on vaikeaa pitää tasapainossa. Piirrän paljon mutta siitä en havittele tulevaisuutta. Ajattelin että ehkä mua helpottais jos mä kertoisin avoimesti asioistani nimettömänä niin että joku voisi lukea ja kuunnella. Toivonkin kommentteja, jotta tietäisin, löysikö kukaan minua. Mutta mun elämä on oikeastaan aika hienoa. Mulla on neljä hyvää kaveria, kiva kuoro ja ihania sukulaisia. Nyt voisin mennä jonnekin, vaikka lenkille. Jos jaksan, söin juuri. :)