Eilen illalla oli jotenki outo fiilis. Eka kerta ikinä, kun koulun alku ei tuntunut houkuttelevalta. Siis tiesinhän mä sen, etää kavereiden näkeminen olisi kivaa, mutta jotenki ei vaan haluis. Oli jotenko tosi tunkkanen olo, silleen et ihon alta puskee jotai ja iho yrittää kääntyä sisään. No koulullahan sit tuntu ei miltään. Näin. Oon tukioppilas, joten meille sitten jaettiin ryhmät jotka tukaroi tiettyä luokkaa. Mun ryhmän 2 muuta jäsentä ei ollu sillon kun tutustuttiin ryhmiin ja paljastu, että ne on parhaita kavereita ja mä jäin sit vähän ulkopuolella. Ja millanen luokka mulle sit sattu? Suomenruotsalainen 14 hengen luokka, jotka on ollut samalla luokalla kakkosesta asti eikä tykkää muusta ku urheilusta. Täydellinen painajainen koska: 1. En halunnut miniluokkaa vaan ihan tavallisen... 2. Olisin halunnut nähä kun ne tutustuu toisiinsa. 3. En halua järkätä urheilua!
No mut kotona sit. Äiti oli nähny kun käveltiin minä, N, P ja T urheilukentälle ja mullei ollu hupparia päällä. Kotona se puhuu varmaa kymmenen minuuttia siitä miten se on niin väsynyt tähän puheenaiheeseen ja kuinka mä voin olla niin lapsellinen ja kaikilla muilla oli hupparit. Oikeasti vaan N:llä oli, T ja P oli lyhythihasilla. Ja koska mulle on konsertti tiedossa ens viikonlopuks konsertti, niin ääni ei sais mennä. Mun äidillä on sellanen tapa, et kun se neuvoo soittaisessa, se taputtaa. Käsiä yhteen, reiteen, pöytään, mihin vaan. Mua ahdistaa se tosi kovin. En tiedä miks, mutta mulle tulee vaan tosi lukittu olo. Haluis juosta samantien pois. Mä aina pyydän sitä lopettamaan, mutta se kai on vaan tapa. Ja setten kun se opetti sitä laulua- mua jännitti niin paljon, kun se on ammattilaulaja. Mulla on muutenkin tosi kova jännitys riippumatta siitä mitä esitän ja kenen edessä. Olin itku kurkussa koko ajan, mutta mä pakotin itteni sitten kuuntelemaan ja opettelemaan, haluaisin oopperalaulajaksi mutta se on kova ongelma. Todennäköisyydet päästä maailmanluokan sopraanoksi ovat häviävän, helvetin pienet. No mut sit se sano et mä puristan vatsasta. "Joo, mä puristan kun mua jännittää..." "No mut ei sun tarvi mua pelätä!" "Pelkäänpäs." Sitten se näytti niin surkeelta että mua kadutti ihan sairaasti että sanoin mitään. Sitten se halas mua ja jotain.
Viiltelystä ei oo tullut mitään sitten kevään ja mulla on siitä jotenkin tosi outo olo. Mä haluun siit eroon, mut toisaalta siitä tuli viime syksynä niin iso osa mun elämää, että tuntuu jotenkin tyhjältä ilman sitä. Että on jotain tehtävää mikä pitää tehä.
Pitäis mennä lenkille ja tehä lihaskuntoa. Kun mulla on semmonen pakkomielle. Mun ainoo veli, kymmenen vuotta vanhempi isoveli I on vahva ja harrastaa kamppailulajeja ja se on mulle tosi tosi rakas. Mä tiedän et on tosi lapsellista tuntee näin, mut kun se sai tyttöystävän musta tuntu ku se olis hylänny mut. Kun näin sen tyttöystävän S:n ekaa kertaa olin tosi katkera. Oon nähny täst jo kaks painajaista. Ekassa oli semmone iso kenttä, missä koko meijän perhe oli. Sitten syttyi sota ja valtavat scifi-tyyliset avaruusalukset alkoivat piirittää sitä areenaa ja pudotella pommeja. Ihmisiä kuoli ja ne oli paniikissa, ja I ja S seiso vierekkäin. Mä menin kysymään I:ltä voisinko halata sitä ja voisko se suojata mua, mutta se halas sen tyttöystävää ja sano että "No en mä nyt." ja mä juoksin itkien siskon syliin kun se halasi S:ää. Toisessa unessa ne oli sängyssä. S oli sivuttain ja I pani sitä takaapäin kun mä roikuin I:n selässä. Siinä unessa ei ollut mitään muuta ikävää, kuin että mä tunsin itteni niin helvetin ulkopuoliseksi ja hylätyksi. Mä kai yritän tehåä tolla urheilulla jotain vaikutusta siihen.Saavuttaa henkilöä jota ihailen.
Mutta oho, en edes esitellyt itseäni! Olen tämmöinen nuori tyttö, jolla on unelmia: oopperalaulajaksi ja vahvaksi, etenkin vahvaksi. Ristiriitaa tuo laihduttamisen halu, sillä lihasten kasvatus ja laihdutus on vaikeaa pitää tasapainossa. Piirrän paljon mutta siitä en havittele tulevaisuutta. Ajattelin että ehkä mua helpottais jos mä kertoisin avoimesti asioistani nimettömänä niin että joku voisi lukea ja kuunnella. Toivonkin kommentteja, jotta tietäisin, löysikö kukaan minua. Mutta mun elämä on oikeastaan aika hienoa. Mulla on neljä hyvää kaveria, kiva kuoro ja ihania sukulaisia. Nyt voisin mennä jonnekin, vaikka lenkille. Jos jaksan, söin juuri. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti