Koulun ruokajonossa N pysähtyy, nappaa ranteesta ja mulkaisee. Normaalisti olisin vetäissyt käden takaisin, mutten viitsinyt. N katsoo sormea hetken ja katsoo minuun. Surullisena, raukka säälittävää. Se selittää, miten tärkeä mä muka oon sille ja että se tietää ettei se pysty vaikuttaan mut se tahtois yadayadayada. Minä hymyilen. "Se on vanha." "Ne on sun mukaas aina vanhoja! Kuinka vanha toi on? Pari päivää?" "Ainakin pari viikkoa vanha", sanon ja hymyilen yhä. Mutta häpeän samalla suunnattomasti. Häpeän? Sitä, että N huomasi? Sitä, että viilsin? Pyh. Häpesin sitä, että N näki niin mitättömän naarmun. Jos sen on pakko saada todiste siitä että mun on paha olla, näkis käden mieluummin silloin, kun kaikki sormet on punasina ja verestää haavoista.
Ja mikä hilpeintä, yhteensä kolme ihmistä sano mulle tästä 'viillosta', mutten ymmärtänyt. Eihän se ole viilto. Ei. Se on painauma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti